Meillä on vähintäänkin virtahevon kokoinen elukka makuuhuoneessa. Se häiritsee keskittymistä olennaiseen ja meinaa tukahduttaa minut. Tämän virtahevon nimi ei ole läheisriippuvuus vaan vauvakuume. Hillitön, liiallisuuksiin paisunut sellainen. Ja siitä seuraavat suorituspaineet. Paineet ovat minulla - haluan tulosta heti - ja olen onnistunut tartuttamaan ne mieheenkin. Ensin riitelimme jostain tyhjänpäiväisestä, sitten yritimme vääntää puoliväkisin (tietäähän sen ettei siitä mitään tule) ja aamulla hommat piti keskeyttää kun lapset alkoivat huudella aamupalaa. Paineita lisää se etten tiedä missä vaiheessa kierto on menossa, vieläkö kannattaa yrittää vai onko sama jo lopettaa. Ovulaatio-oireita ei ole vieläkään ollut, ainakaan sellaisia että olisin ne huomannut. Eli joko pitkä kierto menossa, niin pitkä ettei ole koskaan ollut, tai sitten selkeääkin selkeämmät ovulaatio-oireet katosivat kierukan poiston myötä. Antaisin melkein mitä vaan että saisin ovulaatiotestin jostain...

Olen yrittänyt pitää vauvahaaveeni kurissa jo parin vuoden ajan. Muutamaa epätoivon hetkeä lukuunottamatta olen koko ajan ajatellut, että haluan vielä kolmannen lapsen, mutta sitten joskus... Alun perin ajattelimme hieman isompaa ikäeroa kuin viimeksi (2v5kk), että aloitetaan yritys sitten kun neiti on kaksivuotias. Mutta elämä menikin toisin kuin suunnittelimme, piti muuttaa miehen työn perässä ja tästä seurasi talon rakentaminen. Emme halunneet ottaa sitä riskiä että voin samaan aikaan pahoin puolesta vuodesta yhdeksään kuukauteen. Silloin mistään muusta ei olisi tullut mitään (kummassakin aikaisemmassa raskaudessa olen ollut tiputuksessa pahoinvoinnin vuoksi). Kun talo oli valmis, minäkin olin valmis. Mutta mies oli niin väsynyt ettei jaksanut edes ajatella asiaa. Muutamaa kuukautta myöhemmin tajusin itsekin olevani totaalisen poikki, joten ajattelin että kesällä sitten... Jostain syytä kierukka pysyi paikallaan kesänkin yli (miehen työpaikalla käynnissä olleet yt-neuvottelut saattoivat vaikuttaa asiaan hieman mutta eivät ratkaisevasti). Koko tämän ajan vauvahaaveet ovat kasvaneet ja nyt ne jo tulvivat yli äyräiden. Yritän tolkuttaa itselleni että vasta eka kierto menossa mutta ei se tunnu auttavan asiaa. Haluan vauvaa niin kovasti että olen kuin tulisilla hiilillä plussaan asti. Ellei pääni räjähdä ennen sitä...

Antakee anteeksi. Tiedän olevani tyhmä. Mutta tunteilleen ei näköjään voi mitään...

***

Lisäys 27.9.09 klo 20:13

Yritin miettiä miksi ihmeessä hypin seinille. Luulisi että olisin ikionnellinen kun vihdoinkin päästään tositoimiin. Tai olinhan minä kunnes h-hetki koitti. Tai siis kun sen piti koittaa. Nyt on fiilis etten halua hukata yhtäkään mahdollisuutta ja rassaa kun en tiedä pääsikö näin jo käymään. Aikoinaan siirsimme myös toisen lapsen tekemistä eteenpäin. Silloinkin piti saada talo valmiiksi ja tienata vähän rahaa ja työkokemusta (olin ehtinyt olla valmistumisen jälkeen oman alan töissä vain noin vuoden ennen esikoisen syntymää). Kun olimme aloittelemassa yritystä, useammalla tutulla oli lyhyen ajan sisällä keskenmeno ja moni kertoi kärsivänsä toissijaisesta lapsettomuudesta (vaikeus tulla raskaaksi toista/kolmatta/neljättä kertaa). Itselle iski kamala syyllisyys siitä että lykkäämme asiaa, olettaen että kaikki sujuu kunhan aika on sopiva, ja samaan aikaan toiset kokevat tuollaista. Samalla iski pelko siitä että jos meilläkin homma menee jotenkin pieleen. Ehkä tämä ajatus heräilee taas henkiin. Olen luonteeltani hermoilija, siedän huonosti epävarmuutta, murehdin kaikkea etukäteen ja valmistaudun aina pahimpaan. Mies taas on niin "jalat maassa" -tyyppiä kuin vain olla voi, ajattelee kaiken järjellä eikä suostu murehtimaan mitään etukäteen. Se on varsin hyvä ominaisuus akuuteissa kriisitilanteissa, mutta tällaisissä "entä, jos, mutta" -tilanteissa ollaan heti tukkanuottasilla kun emme ymmärrä/sulata toistemme reaktioita.