Postaus sisältää valitusta, joten jos et siedä sellaista, skippaa tämä heti alkuunsa...

Aloitetaan Isoveljen koulujutuilla. Lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen on odotetusti työn ja tuskan takana. Poika ei tunne kaikkia kirjaimia eikä kuule äänteitä eikä varsinkaan yhdistä kirjainta ja äännettä toisiinsa, joten ymmärtäähän sen ettei lukemisesta tai kirjoittamisesta tule mitään. Kirja kuitenkin etenee todella nopeasti, lauseitakin jo on ja toisen osaaminen on tasolla "aa", "uu", "ai". Konsonantit sekoittaa koko pakan, varsinkin kun pojan mielestä s on "äs" eikä "s" eli lukee sanan suu "äsuu"... Eli pahaa mieli ja hermostuminen on jokapäiväinen juttu. Tilannetta hankaloittaa se, että poika ei mielellään harjoittelisi sellaisia juttuja, joita ei osaa heti. En tiedä minkä verran olisi syytä harjoitella - itku kurkussa tekeminen ei tietenkään edistä oppimista mutta ei sekään että heti luovuttaa... Koulusta tarjottiin laaja-alaista erityisopetusta, mutta ei suinkaan lukemiseen ja kirjoittamiseen vaan ärrän oppimiseen. Eihän sekään täydellinen ole, mutta aika toissijainen asia minusta. Sen kanssa on jo takuttu ihan tarpeeksi. Puheterapeuttikin oli sitä mieltä ettei puheterapia enää hyödytä, koska r ääntyy oikeassa paikassa mutta liian pehmeänä, se kuulemma kovenee ajan kanssa.

Neidillä on "5-vuotiaan tauti". Ei siis tiedä olisiko iso vai pieni. Makaa eteisen lattialla parkumassa kun ei saa kenkiä jalasta... On kuitenkin pukenut itse 1,5-vuotiaasta asti... Tämä vaihe olisi varmaan nyt muutenkin mutta ei Vauvan olemassaolo ainakaan helpota tilannetta. Tyttö on myös sitä mieltä että minä olen tyhmä, kaikkialla on tylsää, kaikki ovat rumia (siis ilkeitä hänelle)... listaa voisi jatkaa loputtomiin. On uhannut muuttaa mummolaan tai kaverin luokse asumaan. Olivat hoidossakin ihan äimän käkenä kun näkivät kun neiti kieltäytyi lähtemästä kotiin ja vielä lällätteli päälle. Tyyliini ei kuulu kamalasti maanitella eli jos lapsi käyttäytyy noin, nappaan kainaloon ja kannan autoon - saa nähdä tuleeko tuostakin jotain sanomista.

Vauvan imetys tökkii taas pahemman kerran. Ei kelpuuta tissiä, joko imaisee pari kertaa ja kieltäytyy syömästä tai huutaa kamalasti. Pullosta söisi vaikka kuinka hyvin. Olen yrittänyt sitkeästi tarjota rintaa ja olen lypsänyt maitoa ja ties mitä, saa nähdä kuinka kauan jaksan. Tämä siis alkoi ennen sitä kuumetta eli kolmas viikko jo menossa. Neuvolassa asiasta puhuin, en juuri tukea saanut, imetyksen suurin hyöty on kuulemma jo saatu. Ajattelin kuitenkin vielä yrittää ja jos korvikkeen määrä kovasti kasvaa, aloitellaan kiinteät ja yritetään niiden avulla jättää korvike pois. Asia on minulle siksi niin tärkeä että Isoveljen imetys epäonnistui, en halua vielä vuosienkin jälkeen miettiä että luovutinko taas liian helpolla ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Vauvan unirytmikin on muuttunut huonompaan suuntaan, vielä viime viikolla nukkui kahdeksan tunnin pätkiä eli käytännössä koko yön, nyt nukahtaa jo yhdeksältä ja herää syömään kahden maissa ja uudestaan viideltä ja kahdeksalta herää päivään.

Miehenkään kanssa ei oikein suju. Ottaa pattiin koko tyyppi. Voisi häipyä jonnekin muualle valituksineen... Tiedän kyllä että iso osa antipatioista johtuu omasta väsymyksestä ja vitutuksesta, mutta taitaa niiden takana piillä jokin suurempikin totuus. Olen alkanut miettimään että ihan oikeasti muutettaisiin eri osoitteisiin. Mies on asiasta tietenkin eri mieltä.

Joten arvata saattaa että omat fiilikset eivät ole kovin hyvät. Tekisi mieli pistää korvatulpat korviin ja vetää peitto niskaan ja nukkua jouluun asti. Tai ostaa viisi kiloa karkkia ja syödä ne kaikki kerralla...