Yritän olla että eihän tässä mitään. Että ilman sitä testiä en edes olisi tiennyt olleeni raskaana. Mutta tieto lisää tuskaa. Ilman sitä testiin piirtynyttä toista viivaa olisin vain pettynyt ja ehkä hämmentynyt siitä mitä ne kaikki raskausoireet olivat. Nyt olen surullinen. Jokainen vihlaisu mahassa saa ajattelemaan että asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Jokaisella vessareissulla alkaa itkettää. Silloin tapahtunut on niin konkreettista. Itku tulee siellä varmaan myös siksi etten lasten nähden voi pillittää. Kun voin hetkeksi vetää oven perässäni kiinni niin tunteet nousevat pintaan. Kerran neiti hiipi ovelle ja kysyi mitä itken. Maha kipeä, vastasin. Mulla ei oo, neiti vastas. Hyvä niin.

Hetken jo mietin viitsinkö huomenna mennä töihin. Ei muuten, mutta työmotivaationi on muutenkin ihan nollilla, koska saan jatkuvasti kuunnella turhaa valitusta olemattomista asioista. En nyt jaksaisi sellaista edes sitä vähää mitä yleensä. Olen varma että alan vollottamaan jossakin palaverissa. Tai tokaisen jotain todella hienotunteista väärässä välissä. Voisin kyllä olla omalla ilmoituksella kolme päivää pois ja vaikka väittää olevani mahataudissa. Mutta parempi kai säästää loput palkalliset sairaspäivät todellisen tarpeen varalle. Tämä kuuluu osastolle "tyhmää ja säälittävää", mutta sanonpa kuitenkin: jos olisin nyt raskaana, voisin jäädä töistä pois jo huhtikuussa varhennetulle äitiyslomalle tai niiden lomapäivien turvin, jotka on pakko ensi vuonna pitää. Mutta jo seuraavasta kierrosta laskettu aika menee heinäkuulle ja töistä pois jääminen niin lähelle normaalia lomakautta, ettei paljon ekstraa ole luvassa.

Hetken mietin myös sitä että onhan sellaistakin sattunut että ensimmäisten menkkojen aikaan on vuotoa, mutta raskaus jatkuu normaalisti. Pois minusta tällaiset ajatukset. Tämä oli nyt tässä. Ensi kuussa uudestaan. Kai se oli liian hyvää ollakseen totta. Että olisi kerrasta onnistunut.